Junalippu Mombasaan, kiitos!

Tai ainakin melkein. Tää tyttö päätti, että mähän en Turussa pääsiäislomaani vietä. Niin sitten vaan kimpsut ja kampsut kasaan ja junalla nokka kohti Sotkamoa.
Vaikka tykkään junamatkailusta, on melkein 9 tunnin junamatka aina yhtä puuduttava. Musiikkia kunnellen, syöden ja nukkuen matkasta kuitenkin selvittiin hengissä. Luojan kiitos.

Sotkamo on siis n. 10 000 asukkaan kunta Pohjois-Suomessa. Täällä siis melkein kaikki tuntevat kaikki ja sukupolvia voi yhdessä perheessä olla monta. Ystäväni muutti tänne ylä-asteen jälkeen, ja ollaan vuorotellen käyty aina toisiamme moikkailemassa ja nyt oli mun vuoro jälleen eksyä tänne kyläpahaseen.

Se, että jos koti on siellä missä sydän on, taitaa mun koti kuulua tänne. Nää ihmiset, ketkä oikeesti odottaa kerta toisensa jälkeen, että mä ilmestyn väsyneenä rautatieasemalle, ovat vaan jotain niin ainutlaatuista.
Paikka missä koko kylän läpi vie vain yksi tie, ja keskustassa ei ole kuin muutama kauppa, on vaan jotain niin erinlaista kuin Turussa.
Se, että aamukahvin voi nauttia parvekkella, mistä näkymäksi avautuu järvi ja koskematonta luontoa, tai että voi ihan oikeesti vaan mennä ihmisen taloon silleen: "Moi, et vastannu puhelimeen ni tulin tänne"-tyylillä on niin mahtavaa.

mitä näen kun juon aamukahvini

En vaan osaa kuvitella enää elämää, mihin Sotkamo ei jollain tapaa kuuluisi. Enkä edes halua. Vaikka täällä käy vaan muutaman kerran vuodessa, tuntuu aina siltä kuin olisi vasta juuri lähtenyt junalla takaisin Turkuun. Juttu jatkuu ihmisten kanssa siihen mihin se on jäänyt, kaikki haluaa kuulla mitä elämässä on tapahtunut sillävälillä kun olen ollut muualla ja musta oikeesti tuntuu että nää välittää.
Se, että heti tänään aamulla tulee täkäläiseltä kaverilta viesti puhelimeen, että "moikkelis, onkos kaikki varmasti hyvin?" kertoo jo sen, että nää ihmiset omistaa maailman suurimmat sydämet. 
Vaikka täälläkin tapahtuu samaa paskanjauhantaa ja selän takana puhumista kuin Turussakin, täällä se ei mua kiinnosta. Mä oon tullu tänne nauttimaan ja pitämään hauskaa, enkä kuuntelemaan sitä. miten joku on pettänyt poikaystäväänsä ja miten kaikki vihaa kaikkia. Väliäkös sillä, mä en vihaa täällä ketään, en edes voisi kuvitella vihaavani. 
Vaikka ainoa tekeminen täällä on ryyppäminen ja pillurallin ajaminen ympäri keskustaa, eli yhtä korttelia, on se mulle yhdentekevää. Mä saan tehdä sen seurassa missä viihdyn.
Vaikkakin välillä tulee hirveä kielimuuri mun ja muiden välillä, saadaan ne aina sovitettua jotenkin niin, että molemmat puolet ymmärtää. Tää kielikin on vaan jotain niin hupaisaa.

Kuitenkin, junamatkasta selvittiin ja jalat saatiin laskettua turvallisesti Sotkamon maaperälle. Viimeyönä tulikin  sitten nukuttua mukavat 13 tunnin yöunet. Miten istuminen junassa voi olla niin väsyttävää?
Tänään olisi suunnitelmissa hyvää ruokaa, mahtavaa seuraa ja hieman ehkä pääsiäisen viettoa.
Huomenna saakin sitten lillua hyvällä omatunnolla koko päivän kylpylässä ja vaan rentoutua.