tiistai 16. huhtikuuta 2013

Vihattava rakkaus

Viimeaikoina olen miettinyt, että miksi, miksi on rakkautta?
Rakastan ystäviäni, perhettä ja tottakai niitä kaikkia nelijalkaisia jotka on mun elämässä ollut.

Mutta sen yhden ( joo, jos toisenkin..) kerran kun avaan mun sydämen miehelle, kenestä oikeasti välitän, niin se satuttaa ja leikkii mun tunteilla niinku mä leikin pienenä barbeilla.
Vaikka siitä on jo aikaa, silti kyseisen henkilön näkeminen satuttaa joka kerta yhtä paljon, nyt sentään pystyn katsomaan edes sinnepäin missä herra seisoo. Ja vaikka me moikataan ja viestitellään, niinku mitään ei ois koskaan käyny, se jätkä tappaa mua sisältäpäin. Ja silti, koska tunteet ja järki ei kulje käsikädessä, vaan aivan omia polkujaan ni mä välitän siitä. Välitän edelleen ja liikaa, vaikken sais.

Tiiän et jos tulis mahdollisuus, että meistä vois viel tulla jotain, niin vaikka sydän huutais kurkku suorana että; KYLLÄ, niin mun olis pakko sanoo ei. Niin paljon ku se tuliski sattumaan ni joutuisin sanomaan ei, ihan vaan siksi, etten kestäis tulla satutetuks enää, en ainakaan saman miehen toimesta. Ja sanoisin ei jo ihan vaan siksikin, että tiiän ettei mulla olis henkeä enää sen jälkeen, jos mun kaverit sais kuulla, että mä oon taas sekaantunu samaan sikaan.


Valitettavasti meillä on vielä jotenkin sama kaveriporukka, joten ei ole päivää, ettei joku siitä mainitsisi. Ja vaikka luulin päässeeni yli, niin ei, en ole päässyt. En todellakaan.
On päiviä, millon totean ystävilleni et; hei, kattokaa mua, mä oon ihan oikeesti päässy yli ja jatkan elämääni, mulla on jo uus mies kiikarissa!
Mut sit on valitettavasti liikaa niitä päiviä jolloin kukaan muu mies ei kiinnosta, kun mikään ei kiinnosta ja mielessä on vaan sen henkilön ääni, tekemiset, kasvot ja ominaistuoksu.

En sano, että olisin tehny virheen kun ihastuin, en todellakaan. Se jätkä opetti mulle niin paljon, sai mut tuntemaan itteni tärkeäksi ja ennenkaikkea, sai mut arvostamaan ihmisiä ja niiden tekemisiä. En vois ikinä olla sille vihanen, ja toivon et viel joku päivä me voidaan istua kahvilla ja jutella niinkun ennenki. Olla vaan ystäviä, niin ettei mun takaraivossa oo jatkuvasti ajatus, että mitäköhän se on tehnyt ja kenen kanssa ja niin edelleen. Ja se, että vaikka väitänkin, että se teki väärin, niin suhteeseen tarvitaan aina kaks osapuolta. Samoin riitoihin ja eroon. En oo vihanen, katkera enkä kateellinen, vaan enemmänkin pettyny. Ja mun pää on edelleen täynnä kysymyksiä, mihin en luultavasti koskaan saa vastausta. Eikä tää jätkä osais niihin varmaan ees vastata.

Kuitenkin, en vois olla onnellisempi mun ystävistä mitä mulla on, mitkä opetti mut nostamaan keskisormen pystyyn ja rakastamaan elämää ja sen pieniäkin iloja.

Ja nyt kun sain purettua tunteeni sanioksi, voin sanoa että; KYLLÄ, mä oon päässy yli ja jatkan elämääni, ja sitäpaitsi, mulla on uus mies kiikarissa ja mikäli on musta kiinni, se juttu ei kuole ihan nopeasti.