Junalippu Mombasaan, kiitos!

Tai ainakin melkein. Tää tyttö päätti, että mähän en Turussa pääsiäislomaani vietä. Niin sitten vaan kimpsut ja kampsut kasaan ja junalla nokka kohti Sotkamoa.
Vaikka tykkään junamatkailusta, on melkein 9 tunnin junamatka aina yhtä puuduttava. Musiikkia kunnellen, syöden ja nukkuen matkasta kuitenkin selvittiin hengissä. Luojan kiitos.

Sotkamo on siis n. 10 000 asukkaan kunta Pohjois-Suomessa. Täällä siis melkein kaikki tuntevat kaikki ja sukupolvia voi yhdessä perheessä olla monta. Ystäväni muutti tänne ylä-asteen jälkeen, ja ollaan vuorotellen käyty aina toisiamme moikkailemassa ja nyt oli mun vuoro jälleen eksyä tänne kyläpahaseen.

Se, että jos koti on siellä missä sydän on, taitaa mun koti kuulua tänne. Nää ihmiset, ketkä oikeesti odottaa kerta toisensa jälkeen, että mä ilmestyn väsyneenä rautatieasemalle, ovat vaan jotain niin ainutlaatuista.
Paikka missä koko kylän läpi vie vain yksi tie, ja keskustassa ei ole kuin muutama kauppa, on vaan jotain niin erinlaista kuin Turussa.
Se, että aamukahvin voi nauttia parvekkella, mistä näkymäksi avautuu järvi ja koskematonta luontoa, tai että voi ihan oikeesti vaan mennä ihmisen taloon silleen: "Moi, et vastannu puhelimeen ni tulin tänne"-tyylillä on niin mahtavaa.

mitä näen kun juon aamukahvini

En vaan osaa kuvitella enää elämää, mihin Sotkamo ei jollain tapaa kuuluisi. Enkä edes halua. Vaikka täällä käy vaan muutaman kerran vuodessa, tuntuu aina siltä kuin olisi vasta juuri lähtenyt junalla takaisin Turkuun. Juttu jatkuu ihmisten kanssa siihen mihin se on jäänyt, kaikki haluaa kuulla mitä elämässä on tapahtunut sillävälillä kun olen ollut muualla ja musta oikeesti tuntuu että nää välittää.
Se, että heti tänään aamulla tulee täkäläiseltä kaverilta viesti puhelimeen, että "moikkelis, onkos kaikki varmasti hyvin?" kertoo jo sen, että nää ihmiset omistaa maailman suurimmat sydämet. 
Vaikka täälläkin tapahtuu samaa paskanjauhantaa ja selän takana puhumista kuin Turussakin, täällä se ei mua kiinnosta. Mä oon tullu tänne nauttimaan ja pitämään hauskaa, enkä kuuntelemaan sitä. miten joku on pettänyt poikaystäväänsä ja miten kaikki vihaa kaikkia. Väliäkös sillä, mä en vihaa täällä ketään, en edes voisi kuvitella vihaavani. 
Vaikka ainoa tekeminen täällä on ryyppäminen ja pillurallin ajaminen ympäri keskustaa, eli yhtä korttelia, on se mulle yhdentekevää. Mä saan tehdä sen seurassa missä viihdyn.
Vaikkakin välillä tulee hirveä kielimuuri mun ja muiden välillä, saadaan ne aina sovitettua jotenkin niin, että molemmat puolet ymmärtää. Tää kielikin on vaan jotain niin hupaisaa.

Kuitenkin, junamatkasta selvittiin ja jalat saatiin laskettua turvallisesti Sotkamon maaperälle. Viimeyönä tulikin  sitten nukuttua mukavat 13 tunnin yöunet. Miten istuminen junassa voi olla niin väsyttävää?
Tänään olisi suunnitelmissa hyvää ruokaa, mahtavaa seuraa ja hieman ehkä pääsiäisen viettoa.
Huomenna saakin sitten lillua hyvällä omatunnolla koko päivän kylpylässä ja vaan rentoutua. 

Elämäni eläimet part 2

Eli tää postaus käsittelee ainoastaan perniön ponitallin hevosia.
Kun aloitin valmennuksessa, en tiennyt niistä hevosista mitään. Joo, olinhan mä ollut kerran leirillä aikasemmin perniössä, mutten silti tiennyt mitä odottaa. Kaverit, kenen kanssa valmennuksen aloitin, omistivat päämäärän; he haluavat kilpailla.
Mä en tiennyt mitä halusin. Tiesin vain, että tykkään ratsastaa ja haluan kehittyä niin paljon kuin mahdollista.

No, niin elämääni saapui ensimmäinen oikeasti tärkeä hevonen:

Volna

Hevonen, josta kukaan ei tykännyt. Hevonen, mistä ei saanut uljasta kilpahevosta edes villeimmissä unissa. Silti se oli hevonen, joka valloitti mun sydämen kokonaan. Ja vähän enemmänkin.
Mamma omistaa täydelliset askellajit, hyppää kuin unelma. Heti kun sitä hevosta osaa vain lukea ja ratsastaa. Vanha valmentajani Juha sanoikin joskus että; "kun osaat ratsastaa volnaa, osaat ratsastaa ihan ketä hevosta vaan". Ja niinhän se melkein olikin.

Valmennuksen loppupuolesta Volna alkoi toimia jo pelkällä istunnalla, kokoajan nöyrästi peräänannossa mennen.
Kisattiinhan me valmenuksessa muutamat esteluokat ja koulukiemurat, ilman sijoituksia. Mutta ei sillä ollut mulle mitään merkitystä, mä sain olla hevosen kanssa mistä välitän ja tehdä hommaa mistä tykkään.

Foppe

Raasu friisiläinen, ilman lihaksia ja kamalalla selällä. Mietin edelleen välillä, että miksi helvetissä tykkäsin tästä?

Askeleet oli mitä oli, laukka sillointällön enemmän ylöis kuin eteen, ravissa ei voinut edes miettiä istuimsta ja käynti oli kiirehtivää. Kuitenkin, monien este- ja koulutuntien jälkeen, mä aloin ymmärtämään tätä otusta.
Lihakset alkoivat kasvaa, ja mä aloin oppimaan istumaan sen selässä.
Tää hevonen opetti mulle yhden ratsastuksen tärkeimmistä asioista; maltillisuuden. Kaikki ei tapahdu sormia napsauttamalla, vaan joudut oikeasti tekemään töitä että voit saavuttaa päämäärän.
Tämänkin hevosen kanssa kierrettiin muutamat estekisat, kerättiin katseita verryttelyssä, ja jopa sijoituttiin.

Zarfa

kimosyöpää sairastava vanhus. Valmentaja päätti, että mähän muuten menen tällä. Ja mä menin. Enkä kadu pätkääkään. Tamma omisti loistavan hyppytyylin, ja oli nöyrin hevonen mitä mä tiedän. Jälleen, heti kun vain oppi ratsastamaan juuri tätä hevosta, niin oli päiviä kun kaikki toimi kuin unelma.
Tää oli mun unien valkoinen saturatsu. Ja tulee aina olemaan.
Kuitenkin, syöpä kehittyi niin pahasti, että oli aika päästää irti.
Kiitän Juhaa siitä, että se pakotti mut tän hevosen selkään. Ja kiitän ystäviä ja perniön porukkaa siitä, miten ne jakso mua kannustaa ja tukea, kun tuntui ettei mikään vaan onnistu tän tamman kanssa. Kyllä se sit loppujen lopuksi luonnistu, ja hevosestakin huomas, kuinka se nautti jälleen hyppäämisestä, vanhasta iästä huolimatta.
Irrottaminen on hankalaa, varsinkin silloin kun on oikeasti kiintynyt johonkin. Mutta pääasia on, ettei se joudu enää kärsimään.

Jekku

Suomenhevonen. Mitä mä teen?
Jälleen pakotettuna satulaan. Mikäs siinä.
Loppujenlopuksi ihan hauska tapaus. Sinäänsä. Omisti hyvin hellyydenkipeän luonteen, ja tahtoi aina miellyttää ratsastajaa. Ei ollut väliä miten mä esteelle tulin, Jekku hyppäsi.
Jekku oli ns. kakkosratsu, silloin kun en jollain muulla mennyt, tai jaksanut mennä. Kehityttiin yhdessä ja vietettiin mahtavia maastoreissuja.
Kisattiin yhdet kisat, jotka ei olis voinu mennä huonommin. 14 esteestä yli kymmenen alas. En tiedä vieläkään pitäiskö itkeä vai nauraa.
Kuitenkin, jekku oli todellinen luottohevonen, joka ei tehnyt pahaa kärpäsellekkään.
Sitten tuli aika, jolloin Jekku alkoi laihtua ja laihtua ja laihtua.. Jälleen raskas päätös ja hevosesta luopuminen.
En kadu että mä jekulla menin, en todellakaan.






Kaikki nää hevoset on ollu jossain kohtaan mun elämän keskipisteitä. Osa on edelleen.
Vaikka luopuminen on ollut aina hankalaa, perniössä lopettaminen oli mun elämän yks hankalimmista päätöksistä.
Nyt kuitenkin kun muutama viikko sitten siellä kävin, totesin, etten mä edes halua sinne takaisin. Haluun pitää sen paikkana missä mä viihdyin, missä oli mahtavat ihmiset ympärillä, ja missä kaikki oli hyvin. 

Ja voi hyvin olla etten eräästä hevosesta joudu edes luopumaan;)

Elämäni eläimet part 1

Ajattelin siis kertoa kaikista matkan varrella olleista hevosista ja poneista, jotka ovat jotenkin olleet osa mun elämää..

Vepseli

Eli Viuhti, Ensimmäinen hoitohevonen metsäkylän ratsastuskeskuksella. Lempeä suokkitamma, jolla oli maailman suurin sydän ja hieman raskasrakenteisempi etupää. Tää hevonen oli ensimmäinen keneen kiinnyin, mutten muista itkeneeni kun Viuhti lähti kohti nykyistä kotiaan. Mitään en siitä ajasta muuttaisi mitä mä Viuhdin kanssa touhusin, mutta en kyllä kaipaa tätä aikaa enää kovin paljoa. Jotenkin pelkkä silittely ja rapsuttelu ei anna mulle enää samanlaista fiilistä kuin silloin kun olin 7-vuotias..

Tän hevosen ansioista oon tutustunu mahtaviin ihmisiin, joiden kanssa olen (ainakin osittain) vieläkin tekemisissä.

Kate O´Mara

Eli Keiju, Kepa, Kepsutin.. Tää hevonen opetti mulle niin paljon, etten voi edes kiittää tarpeeksi. Lv-tamma, joka omisti mahtavan temperamentin, mutta toimi silloin tällöin kuin unelma. Tän hevosen kanssa on jaettu monet epäonnistumiset, itkut, surut, ilot kuin onnistumisetkin. Keiju asusteli Hirvensalossa kahden hevosen tallissa, ympärillä runsaasti metsää ja peltoja. Unelmaympäristö.

Kiitän Keijun omistajaa, Nooraa, siitä että sain touhuta niinkin paljon tamman kanssa. Lukuisat sänkipellolla tehdyt koulukiemurat, maastolenkit metsissä tai ihan vaan syöttelyt tallin vieressä, pysyvät luultavasti muistissa vielä pitkään.

Keiju kuitenkin mursi jalkansa tarhassa, ja niin tehtiin raskas päätös ja Keiju pääsi näin ikuiselle merinäköalalle hevosten taivaaseen.

Gobija

eli Maija. Lyhytaikainen tuttavuus, mutta mahtava sellainen. 170 cm kiltti jättiläinen, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekkään, Hevonen kenen kanssa sai vaan löntystellä, eikä tarvinnut raataa niska limassa. Hevonen, kenen kanssa sai irtioton arjesta. Maija opetti mulle miten istutaan oikein, kyseessä oli siis hevonen joka toimi jo pelkällä istunnalla,  Kuitenkin jalkavaivan takia Maija päästettiin irti kivuistaan vihreämmille laitumille. 


 Java

 Nuori, lupaava pv-tamma. Osasi paljon ikäisekseen, muttei tehnyt mitään ilmaiseksi. Omisti maailman helpoiten istuttavan laukan ja rakasti työskennellä. Hevonen, joka ei todellakaan tarkoittanut ikinä mitään pahaa, vaikka tekikin joskus jotain toisin kuin mitä oli pyydetty. Pelästyi kuitenkin kerran ja lensin kauniissa kaaressa selästä alas, jolloin niska sanoi riks-raks-poks ja meidän kahden yhteinen taival päättyi siihen.  Vaikka hevonen aiheuttikin mulle loppuelämän niskaongelman, en mä vaihtais sitä päätöstä että aloin Javalla ratsastamaan. 




Tässä oli siis osa yksi, ein, uno.  Toinen osa käsitteleekin sitten vain perniön ponitallin hepoja, ja voi olla että teen aika suuren paljastuksenkin ;)

me, myself and i

Olen Iina, Inski, Ippe, Osku, Iana, Timppa, miksi ikinä tahdottekaan mua kutsua. Olen persoonallinen, yltiösosiaalinen, iloinen sekä energinen. Ikää mulla on tällähetkellä 19, viimeinen teinivuosi siis menossa!

Mielestäni kukaan ei ole oikeasti paha ja sadepilvien takana paistaa aina aurinko.

Don't worry, be happy sekä elä päivä kerrallaan; kuuluvat usein suustani.

Huomisesta on turha murehtia tai pelätä, kun tulevaa tapahtumaa ei voi ennustaa. 

Ihmettelen usein outoja asioita, joista kaverit jaksavat aina huomauttaa. Miksi taivas on sininen? Miksi aina kun pitäisi mennä lenkille niin sataa? Miksi koivut ovat saaneet seeprojen raidat? Outoa.

Vihaan ihmisiä jotka puhuvat päälle tai eivät hymyile takaisin, kun niille hymyilee. Rakastan persoonia jotka nauravat itsekseen ( ja itselleen), persoonia jotka nauttivat elämän pienistä iloista. 

Rakastan paahdettua ruisleipää, syyssateita, ja etenkin sen jälkeistä aikaa jolloin koko kaupunki tuoksuu raikkaalta ja kaikilla on oikeus pomppia vesilätäköissä.

Perheeseeni kuuluu ihana ja persoonallinen isä, kokkaamista ja puutarhaa rakastava äiti, sekä kaksi isoveljeä, joista toinen on vilpittömän avoin kahden lapsen isä ja toinen urheiluhullu bisnesmies.

Ratsastus on ollut osa elämääni jo lähes 16 vuotta ja aina jotenkin löydän itseni uudestaan ja uudestaan tutun tallin pihasta kyselemässä kuulumisia ja rapsuttelemassa tuttuja nelijalkaisia. Hevoset on vaan asia, mikä luultavasti tulee säilymään mun elämässä hautaan asti, vaikken mikään true heppatyttö ole koskaan ollutkaan.

Käyn (turun pahamaineisinta) lukiota, Juhana herttuaa. Olen ilmaisutaito-linjalla, enkä osaa kuvitella itseäni enää minnekään muualle. Se porukka mitä siellä koulussa näkee on vaan jotain niin.. Mielikuvituksellista? Missään muussa koulussa tuskin on ihan normaalia että miesopiskelija tuleekin yhtäkkiä hame päällä ja meikattuna kouluun, tai että on ihan okei kävellä villasukissa ympäri käytäviä, ja miksei pihaakin.

Blogi tulee käsittelemään niin harrastuksia, kavereita, koulua, kuin elämää yleensäkin. Kirjoittelen lähinnä vain omaksi ilokseni, en niinkään saavuttaakseni "blogifeimeyden".

Tästä tää lähtee, neiti kenen ei koskaan pitänyt alkaa kirjoittamaan blogia, teki sen kuitenkin..