keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Kun kaikki vaihtuu uuteen

Viikko ja neljä päivää sitten, 30.1.2015 perjantaina, koitti mun ja Volnan aika kääntää sivua meidän elämässä, nimittäin muutto uuteen talliin. Alunperin muuttoa ehdotti meidän eläinlääkäri, koska Volnan iho-ongelmat ei ottanut parantuakseen. ( Nyt te kaikki ihmettelette, että niin mitkä? Ei hätää, se on seuraavan postauksen aiheena kun saan vaan viimeisetkin lausunnot eläinlääkäriltä käsiini..) 
Idan sekä hänen karvaturpien muutto tapahtui tammikuun alussa, ja sainkin jo silloin positiivisia uutisia, että mammalla olisi myös varattuna karsina samalla tallilla. Säästyttiin siis aika helpolla uuden tallipaikan etsimisessä. Nyt ajattelinkin kertoa muutosta ja siitä miten kaikki on muuttunut, kuvien avulla.

Mamma toista kertaa kärryssä mulla ollessaan. Pienen rupattelutuokion jälkeen käveltiin ihan nätisti koppiin syömään, eikä se matkan aikanakaan pahemmin siellä ollut riehunut.

Kopista ulos ja suoraan pihalle. Mamma pääsi tutustumaan tarhaansa sekä tarhanaapuriin, vanhempaan herrasmieheen. Naureskeltiinkin Idan kanssa, että siinä on oikeen mamma ja pappa katsomassa nuorten perään. 

Heti seuraavana päivänä Ida laittoi mamman töihin, ja tästä alkoikin meidän ensimmäinen uusi juttu. Vanhalla tallilla pidin mammalle täysvapaata muutaman kerran viikossa ( olosuhteiden pakosta ja omasta pelosta johtuen joskus jopa enemmän) Nyt Volna ei ole saanut nauttia kuin yhdestä kokonaisesta vapaapäivästään, eikä vapaapäivien vähyys oo näyttänyt kyllä pahemmin mammaa haittaavan, vaan päinvastoin; työmotivaatio on kaivettu vihdoin talviunilta!

Sunnuntaina päästin mamman juoksemaan kentälle vapaana, ja voi pojat se kyllä juoksi! En ikinä, ikinä olis voinu uskoa et tollasesta tankista lähtee sellanen voima ja liike kun tona päivänä. 

Vaikka Volnalla on ikää jo yli kahdenkymmenen, niin oon hehkuttanut kaikesta pienestä mitä mamma on oppinut muuton jälkeen. Me ollaan muunmuassa älytty;

..Juomaan automaattisesta vesikupista, josta mamma ei ollut koskaan ennen juonut. Joskin tämäkin aiheutti mulle varmaan muutamat harmaat hiukset, kun muuton jälkeisenä päivänä laitetut porkkanat kellui vielä maanantainakin kipossa, eikä sen jälkeen laitetut greenlinetkään näyttäneet auttavan asiaa. Kuitenkin, mamma älysi vihdoin miten kippo toimii, ja mä pystyin huokasemaan helpotuksesta.

... Käyttämään kurkistusikkunaa, vaikka se aluksi olikin hirveän pieni ja pelottava, verrattuna edellisen tallin avoimiin seiniin. 

.. sekä opittu hengailemaan karsinassa, vaikka ovi onkin auki. Nykyään en enää edes käytä pahemmin tuota narua tuossa turvana, jos mamma nyt yllättäiskin ja lähtis tutkimusmatkalle, ei tallissa oo mitään mihin se vois ittensä loukata ja ulko-ovet pidetään kuitenkin näin talvisaikaan kiinni.

Aluksi Blenda ja Prinssi tarhasi keskenään ja Volna yksin, mut koska Princen eroahdistuksesta johtuvaa huutoa ei jaksanut kukaan enää kuunnella, päätettiin Idan kanssa yhteistuumin laittaa mamma ja tamma samaan tarhaan, ja Prinssi poikamiesboxiin kahden muun ruunan viereen. Odotettiin jotakin suurempaa showta, kun tammat laskettiin yhdessä tarhaan mutta..

Tulos oli tämä muutaman ravikierroksen jälkeen. Siinä kohtaa taidettiin me kaikki neljä huokasta helpotuksesta. Prinssi ei enää huutanut, Volna sai kaverin ja Blenda jonkun, joka sillointällöin näyttää vähän kaapin paikkaa.

Ja tässä esimerkkikuva, miten meidän hevoset reagoi tuuleen, jolloin puut on taipunu 90-astetta maata kohden ja ihmiset meinas lähteä lentoon. Onhan se tietty hyvä sää vähän viilentyä ja ottaa aurinkoa yhdessä..

Tallilla kävi myöskin heti keskiviikkona kengittäjä. Mamman etukavioiden virheasennon kuulemma huomaa vielä, mutta muutosta parempaan on tapahtunut hurjasti. Manikyyrin lisäksi koko hurja kolmikko sai kenkiinsä kaveriksi tilsakumit, joten hyvästi korkokengät ja tervetuloa kunnon ratsastukset!
Volna on onneksi jo iänkin puolesta erittäin helppo kengitettävä, joten eipä tarvinnut pahemmin pelätä, että tapahtuisko jotain suurempaa katastrofia.

Ja sitten tulee ehkä se suurin muutos ja uuden alku. En edes tiedä mikä muhun meni viime syksynä, mut aloin pelkäämään ratsastamista ihan toden teolla. Ei mamma koskaan tehnyt mitään pahempia loikkia tai sivuhyppyjä, mut joku sen vaan laukas. Paljon mielummin keksin aina jonkun verukkeen, ettei mun tarvinnu mennä Volnan selkään. En häpeä myöntää sitä, koska jokasella ihmisellä tulee pelkotiloja, eikä niitä kannata sen enempää kätkeä. Luojan kiitos Volnalla oli kuitenkin mahtavat vuokralaiset, jotka kävi ahkerasti liikuttamassa mammaa ja tottakai minäkin tein sitten juttuja maastakäsin, liinanpäässä tai irtona kentällä. Silloin kun muutettiin, sanoin Idalle, etten edes ymmärrä mitä pelkään. Uutta paikkaa? vieraita maisemia? Hetkiä, jolloin tulee fiilis, että mitä jos? Silloin muistin, että Perniöstäkin me oltiin lähdetty kisoihin Volnan kanssa, otettu se traikusta ulos ja laitettu satula selkään ja lähdetty verryttelemään, ratsain. Ja aina me oltiin sieltä hengissä selvitty takas kotitallille, enkä edes muista, että Volna olis koskaan kisapaikoilla mitään säikkynyt.
Joten muuton jälkeisenä päivänä päätin, että nyt otan mahdollisimman pian härkää kiinni sarvista, enkä anna pelon voittaa tätä taistelua. Mä olin ennen luovuttanut liian helpolla ja nyt halusin vaan ottaa hevosenomistajana kaiken irti, enkä vain katsoa liinassa pyörivää hevosta. Ja niin mä tein.

Aluksi oli tarkotus mennä vain kävelemään läheistä peltoa ympäri, totuttaen mua taas hevosen selkään ja mammaa hangessa kävelyyn. Lopputulos oli se, että me baanattiin peltoa muutaman kerran eestaas täysillä laukassa. Idan ilme oli korvaamaton ja mulla oli koko loppuillan hymy korvissa. Pelkoa siis ei oikeasti ollutkaan ihan niin hankala voittaa..

Sitten käytiin jälleen ihmettelemässä pellolla ja mamma joutui jopa oikeasti vähän nostelemaan kinttujaan. Testissä ja kokeilussa oli uus ratsatusloimi, jolle tuskin tosin enää tänätalvena tulee käyttöä. Olin jälleen kerran varautunut, että kyllä mamma nyt vähintään ihmettelee  mikä kahiseva sen selän päällä oikein on, mutta ei. Heilutteli häntäänsä ja pöristeli ilosena menemään.

Yhtenä päivänä mentiin oikeesti vaan köpöttelemään kokoonpanolla mä ja mamma sekä Iipsu ja vauva. Älyttiin myöskin, et meillä on hevoset ollu melkein puoltoistavuotta samalla tallilla, ja tää oli ensimmäinen kerta ku ratsastettiin samaan aikaan. Edistystä!

Tänään tapahtui jälleen jotain todella hämmentävää; menin mammalla ilman satulaa. Oon tehnyt sen tasan kolmesti Volnan ollessa mulla, ja kaikki oli viime kesänä, kun pelästymisen riskit ja muut oli minimissä. Nyt mä tein sen keskellä talvea, aura-autojen ajaessa ohi ja ratsastin oikein kunnolla, ensimmäistä kertaa satulatta koskaan. Enkä antanut minkään ulkopuolisen haitata, vaan nautin täysillä. Näillä eväillä on hyvä jatkaa eteenpäin! 

Ja nyt kun tää kilometripostaus on saatu loppuun ja teidät takaisin kartalle meidän menosta on aika jatkaa eteenpäin. Selventääkseni vielä tallinvaihdos johtui siis mamman iho-ongelmista, eikä syynä ollut oikeastaan mikään muu. Edellisen tallinpitäjien kanssa olen edelleen tekemisissä ja aijon käydä sielä vielä jatkossakin. Muuttoa en olis osannut edes ajatella ilman eläinlääkärin ehdotusta, mutta en ole kyllä sitä katunutkaan. Kaikki on paremmin kuin hyvin ja mä oon hirveän iloinen :)))

1 kommentti:

  1. Kiva lukea taas volnan kuulumisista! Aina kun mennään ilman satulaa, ikävöin volnaa, se on kyllä siinä hommassa ihan mahtava. Volnan varsa, vivi on ihan äitinsä näköinen ja ilmeisesti luonnekkin vaikuttaa yhtä rauhalliselta. Ratsastajaan totuttaminen on aloitettu kovasti toivon, että vivistä tulisi äitinsä kaltainen "tätikuljetin". Hyvä että olet voittanut pelkosi ja onhan sinulla maailman kiltein ja lähes pomminvarma tamma alla ��.

    VastaaPoista