yksinäisyyden tyyssija

En oo koskaa ollu yksinäinen, tai niin mä luulin. Mulla on aina ollut mahtava tukijoukko niin kotona, koulussa kuin muuallakin. Mutta nyt ensimmäistä kertaa tunnen, että kohta 'muualla' on jäämässä pois. 

Vanhat kaveripiirit on hajoamassa tai jo hajonneet, menin minne vaan ni joku on ottanu mun paikan piiristä ja mä oon ulkopuolinen, ei kirjaimellisesti, mut siltä se tuntuu. Mulle ei enää soiteta että mitä teen, missä meeen, vaan tuun aina jonkun siivellä.

Siksi oon alkanu arvostaa kotona olemista. Täällä mun ei tarvii selitellä miksei tuhannetta kertaa kuullut vitsit enää naurata, miksei mun kiinnosta olla tietyssä paikassa tappamassa aikaa joka päivä tunteja tai miettiä, et miks mä en tunne enää olevani osa sitä maailman mahtavinta porukkaa, jossa mä joskus, paskanpuhumisesta ja selkäänpuukottamisesta huolimatta, viihdyin paremmin kuin ikinä ennen.

Nyt mulla on, luojan kiitos, vielä koulu, jossa oon saanut ympärille maailman ihanimman tyttöporukan, joka koostuu yhdesstä maailman myrtseimmästä nuoresta, sen iloisesta tyttöystävästä, yhdestä nyrkkeilyä harrastavasta tehotytöstä, entisen seurakuntapappini hieman hitaasta pikkusiskosta sekä yhdestä rastapäästä, jonka nauru pelastaa päivän kuin päivän.

Mutta silti päiväni koostuvat lähinnä ympyrästä koti-koulu-koti-ulkopuolinen aika-koti. Ja kun musta ei saa kotirottaa tekemälläkään. Jos saisin päättää, olisin kokoajan menossa jossain, jonkun kanssa, matkalla jonnekin. Pääasia olis että viihtyisin. Nyt en viihdy.

Jo pelkästään se, ettei mulle infota tai mua ei sinäänsä huomioida, ei sillä että olisin koskaan ollut huomion keskipiste tai edes halunnut olla, saa mut tuntemaan itteni ihmiseksi., jonka ei kuulu olla sielä missä on, valitettavasti.

Pelkään eniten sitä, että se Iina, kenet mä ja kaikki muut tunsivat, katoaa. Ja tätä menoa se käy aika pian. Mä en naura enää niin paljoa kuin ennen, en oo enää äänessä, vaan syvennyn mielummin näpräämään kännykkää, yksinkertaisesti sillä verukkeella ettei mulla olis asiaa. Olishan mulla.

Tekis mieli huutaa ihmisille päin naamaa et hei; tässä mä oon huomaakste? Ja sitten kun mä suuni avaan ja sanon jotain, se noteerataan puhumalla päälle tai vaihtamalla aihetta. Ehkä se on syy miksi oon hiljaa ja huomaamaton.

Toinen asia mikä on nyt vasta tullut ilmi on vastaamattomuus. Jos mä laitan viestiä tai soitan, oletan että, edes jossain kohtaa, siihen viestiin vastataan tai soitetaan takaisin. Mitä jos näin ei käykään? Sekin viestii jo tarpeeksi siitä, ettei vaan ihmisiä enää kiinnosta.

Luvatusta piti ennen pitää kiinni, eikö? Ei enää, jos ihmiselle tuleekin yhtäkkiä jotain mielekkäämpää tekemistä niin lupaukset voi unohtaa. Nykymaailma on perseestä.

''Rautatieasema maanantaina ruuhkaisa
Kaikilla tuntuu olevan kiire ja suunta
Mä oon ulkopuolella vaik seison sisällä
Jos oon jo kotona miten voi olla koti-ikävä
Mitä tarkoittaa jos ei tarinaan kuulu
Jos puhaltaa ikkunaan mut se ei ees huurru
Onko tää kaupunki täynnä elävii kuolleita
Vai katselenko kuvaruudun toiselta puolelta

Jos mä oon oikee
Miks kadulla mun läpi kävellään
Jos oon oikee
Miksen muista omaa nimeänikään
Kai mä hengitän''

Tällähetkellä mun olo on just tota. 

Kuitenkin yks asia ei mussa muutu, mä yritän, kovemmin ku koskaan, ajatella positiivisesti. Marraskuun viimeinen päivä maailman ihanin, pyörein ja pörröisin tammamamma tulee kotiin. Sillon mulla on taas pakopaikka, mihin paeta kun mikään ei kiinnosta, talli.

Koulu loppuu maaliskuun lopulla, jolloin mulla on kaikki maailman mahdollisuudet vaan kadota muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi. 

Joten ehkä tää tästä, vaikka ilman ystäviä ni mä en masennu. Piste ja Amen.