torstai 22. tammikuuta 2015

Rakkaudessa vaikeinta on luopuminen

Maanantaina jouduin luopumaan elämäni ihanimmasta kissasta. Lucifer pääsi jahtaamaan hiiriä pilvien päälle ilman kipuja ja ongelmia. En edes tiedä mitä kirjoittaa.

Lusse 29.9
29.9.2014 mun elämääni asteli pieni, hieman nälkiintynyt kissanpoika, joka huusi kuin hyeena koko matkan tallilta kantokopassa kotiin, mutta uskaltautui nopeasti kuitenkin lähteä tutustumaan paikkoihin uudessa kodissaan. Jo ensimmäisenä yönä tää pikku hurmuri tuli sänkyyn mun viereen peiton alle nukkumaan, ja siinä se nukkuikin joka ikinen yö. 


Yhtenä marraskuisena aamuna huomasin sen oksentaneen matoja mun lattialle. Lusse oli siihen mennessä madotettu täysin ohjeiden mukaan, niinkuin kissanpentu kuuluukin. Siitä alkoikin sitten meidän alamäki. Soittelin viikottain eläinlääkärille itku kurkussa, että mitä tehdä kun sen maha on kuin jalkapallo ja ruoka tulee samantien läpi. Matokuuria matokuurin perään, välillä vähän muita lääkkeitä, että saatiin vatsa rauhoitettua. Joulukuussa luulin jo olevani voiton puolella, kunnes kastoroinnin yhteydessä Lusselta löydettin napatyrä, joka oireili heti kun sitä painoi. Ja niin jatkui murheet ja huolet. Jossain kohtaan vaihdettiin täysin viljattomaan eläinlääkärin kuivaruokaan, annettiin B12-vitamiinia niin piikin, voiteen kuin pillerinkin muodossa ja toivottiin vain parasta. 


Nyt tammikuun alussa vein Lussen eläinlääkäriin uuden vitamiinipiikin toivossa, mutta kotiinviemiseksi sainkin paljon itkua ja mietittävää; Tutkimuksista oli löytynyt synnynnäinen munuaisvika, ja pitkälle edennyt matotartunta oli tehnyt tehtävänsä suolistossa ja vatsassa. Eläinlääkäri varmasti tiesi, etten ole valmis Lussesta luopumaan, joten lohduttavimmat sanat hänen suustaan olivat vain " Jos vatsa menee vielä heikommaksi, on syytä päästää kissa nukkumaan ikiunta". Joka aamu mä heräsin siinä pelossa, että se vatsa olis ollu huonompi. Joka kerta töistä tullessa mä menin ekana katsomaan vessaan kissan hiekkalaatikolle näkyskö muutosta. Ja sit jokupäivä siellä näky. Samantien soitto eläinlääkärille, ja yhteistuumin tultiin siihen päätökseen, ettei enää ole järkeä kiusata, ei kissaa eikä mua.
Ja niin pääsi maanantai illalla Lucifer rauhallisesti nukkumaan ikiuneen, lempilelu vieressään ja mun kyyneleet turkissaan.
Viimeinen yhteinen kuva vain hetkeä ennen erottamista.

Tää vähän alle puolivuotinen oli ehdottomasti mulle raskain, mut myös antavin ajanjakso. Murehdin, stressasin ja itkin enemmän kuin ikinä, mut toisaalta mulla oli aina kotona odottamassa mun pieni karvapallo, joka osas lohduttaa purisemalla ja tulemalla viereen makoilemaan tai rapsutettavaksi. Nyt sitä ei oo enää. Ja sen ajatteleminen sattuu ja paljon. Mulla ei oo enää ketään kotona odottamassa aina yhtä innoissaan kun tulen, mua ei ketään enää herätä pehmeällä tassullaan, eikä kukaan enää kehrää mun sylissä kun istun koneella. Rakkaudessa vaikeinta on luopuminen, mut nyt oli mun aika miettiä eläimen parasta, eikä vaan omaa napaani. 

Nuku rauhassa mun oma taistelijani.

Ja pahoittelen, en jaksanut nyt alkaa pahemmin muokkaamaan kuvia, niiden kattominen on vielä liian arka paikka..

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti